Olen runo
ja sanahelinää,
ajatus ajatuksen perään
ja se syvällisin tietoisuus
jota ei koskaan saatu sanoiksi asti.
Pysähdyin kuuntelemaan elämää
ja äkkiä
jokin siinä sanattomuudessa
puhutteli minua.
Ja minä ymmärsin.
Enemmän kuin olisin tahtonut.
Joskus olen niin täynnä ajatusta,
että pelkään menehtyväni
ymmärtämisen tuskaan.
Ajatukseni ovat kuin menninkäiset -
tipotiessään,
ennen kuin saan kunnon otetta niistä.
Luovimpia tiloja ovat
väsymys ja masennus.
Liika tarmokkuus
ei jätä tilaa ajatuksille.
Jos kirjoitan elämästäni
vain kaiken kauniin,
on petosta kaikki se,
mitä jää rivien väliin.
Onni on elettävä.
Tuska pitää purkaa paperille.
On helppoa pitää ajatukset puhtaina,
kun pää on
tyhjää täynnä.
Jo vuosikausia olen kirjoitellut sekalaisia ajatelmia pöytälaatikkooni. Sieltä ne joskus lopulta päätyvät "leikkuupöydälle" lopullista muotoaan hakemaan eli typistyvät tuhannesta sanasta pariksi valituksi. Kaunis ajatus muuttuu kyyniseksi toteamukseksi, rakkauden vuotava ylistys lauseeksi: tykkään susta. Elämä on. Mutta on mukavaa, jos edes joku jakaa typistetyt ajatukseni ja yhtyy niihin - jaettu ilo on kaksinkertainen ilo, eikä jaettu suru tunnu läheskään niin suurelta kuin yksin koettu.
Retki toiseen ihmiseen
ei vaadi läheskään niin paljon uskallusta
kuin oman ovensa avaaminen
tuntemattomalle.
Kaikki on muistoista kiinni.
Sekin, miltä huominen tuntuu
ja sinun sylisi.
Luulin aina selvittäväni elämän koulun
parhain arvosanoin,
mutta minusta tuli
ala-arvoinen.
Niin se on:
ihmisen ei pidä luulla,
ihmisen pitäää tietää.
Se, mikä minussa on salattua,
ei ole sinulta pois.
Se on minun maailmani
jossa eheydyn
ja kasvan
sinua varten.
Ei minua kasvata mennyt eikä tuleva,
se on tämä hetki.
Pakkanen nipistää hellästi poskea.
Lätäkön kansi murtuu askeleen alla,
kastuvat varpaat.
Älä kysy, miksi oveni on auki
metsään saakka,
miksi jääkukkia kasvavat ikkunani.
Älä kysy, mikä palo minussa riehuu.
Anna vain ihosi tuntea
kaikki se
mikä minussa on ja pysyy.
Vielä en tiedä
kaiken tämän tarkoitusta.
Tiedän vain,
että olet ainoa
josta aion pitää kiinni jatkossakin.
Vahvuuteni on myös heikkouteni –
se, että elämäni on
kokonaan sinussa.
Meillä ei ole paljoakaan yhteistä
- vain yhdessä eletyt päivät.
Mutta eikö juuri se ole kaikki?
Sana sanalta
sattuu kaikki se
mitä jätät sanomatta.
Se äänensävy rauhoittaa yhä
kuten on tehnyt
tuhannesti aiemminkin.
Ja häiritsee mieltäni
kun lopulta yritän uneen.
Arvostan älyäsi
mutta rakastan sitä
kun joudut hämillesi.
Tiedän kuinka vahva olet
ja kuinka heikoksi
haluat joskus tulla.
Silloin on sylini sinulle avoin.
Poissaolosi
on läsnäolevinta
juuri nyt.
En tiedä
kumpaan kaipaan sinua enemmän –
elämää täynnä oleviin hetkiini
vaiko yksinäisyyteeni.
Joka tapauksessa
olen sinua vajaa
kun olet minun
vain pienen hetken kerrallaan.
Elää voi yksin
tai toisen kanssa.
Siinä välissä ovat unelmat.
Yksinäisyys –
ystävä ja vihollinen,
toiselle tutumpi kuin toiselle.
Minä
tarvitsen yksinäisyyttä
pystyäkseni olemaan seurallinen.
Yksinäisyyttä
ei voi jakaa
toisen kanssa.
Minusta tuli yksinäinen
vasta tavattuani sinut.
Tyhjyys on sitä
kun ei ole kenellekään
vastuussa tekemisistään.
Sinun lähelläsi olen erilainen.
Jo sinun ajattelemisesi
muuttaa minua.
Enkä enää edes tiedä,
kumpi on todellisempi minä.
Ja kumpi mieluisampi.
Tämän tyhjemmäksi
ei huone voi tulla,
kun sinä astut ovestani ulos.
Kuinka äänekästä
voikaan hiljaisuus olla!
Peilistä katsovat taas
vieraat kasvot.
Tuttu näky
aina sinun lähdettyäsi.
Mikään aika ei ole
hukkaan heitettyä.
Älyttömätkin ajatukset ansaitsevat
tulla julki:
milloin minusta tuli
eniten halveksimani ihminen?
Olet vastaus ikävääni,
et kysymyksiini.
Kysymyksiä loputtomasti pyöritellen
alkaa epätoivo.
On minun elämääni asunut kaksi miestä.
Toisen nyppäisin pois
kun siitä tuli nukkavieru ja pänkki.
Toinen saa jäädä kun se on niin nätti.
Ei se varmaan lähtisikään pois,
olen sitä joskus koettanut hätistellä.
Vaan onhan se hyvä,
että on joku, joka hieroo kipeät paikat,
laittaa salvaa sinnekin,
minne itse ei yletä eikä ilkeä
ja silottaa peittojen alla suoriksi
tutut rypyt.
Arki on sitä
kun rakastaminen muutttuu
rakkaudeksi,
sanat hiljaisuudeksi,
suudelmat tervehdyksiksi
ja hyvästeiksi.
Arki on tavoite
jonka saavuttaminen
tekee kipeää.
Sanasi olivat
kuin myötätuuli alamäessä -
tarkoitus hyvä
mutta
minä vajosin vain nopeammin.
Yhdellä sanalla
voi tuhota kaiken.
Tai saada kaiken anteeksi.
Säästä minut yksityiskohdilta
mutta älä anna tilaa
mielikuvitukselleni.
Sattuu,
sanot mitä tahansa.
Kaikki sinussa vaikuttaa minuun.
Sekin mitä et sano
tai et tee.
Liika halu miellyttää
tekee ihmisestä irvokkaan.
Sitä unohtaa,
kenen kuvaksi on luotu.
Syksy on luopumista.
Talvella maataan
lumipeitteen alla,
kuunnellaan kynttilää aivan hiljaa.
Kevät on lupausta.
Kesällä saa taas elämää elää,
nostaa purjeet
ja nauraa sylissäsi aallokossa.
Elämme satua.
Siinä on kaunis alku,
yhdessä kirjoitettu.
Lasken kynän kädestäni
jotta loppua ei tulisi.
Jos unohdat itsesi
kuka sinut muistaisi.
Jos ammennat voimasi
jonkun toisen energiasta,
mitä sinusta jää
kun hän lähtee?
Sanot olevasi suorapuheinen -
silti elän elämääni
rieviesi välistä lukien,
voimattomana
kuin maamies, joka vastaanottaa
peltojensa ylle lankeavan sateen
ja auringonpaahteen,
niille mitään mahtamatta.
Jos sinä lähdet
niin sinä lähdet.
Meri on arvaamaton
tuulen vuoksi,
sinä -
en tiedä miksi.
Kumpaakin vasta opettelen.]]>